Haavat menivät umpeen, arvet jäivät

Mielikuvani lastensuojelusta kymmenen vuotta sitten: asiakkaina vain päihdeongelmaisten lapsia, jotka pitää saada turvaan päihteitä käyttäviltä vanhemmilta. Sitten asia kolahti omalle kohdalle. Kriisien myötä perheemme tuli lastensuojelun asiakkaaksi. Alkujärkytyksen jälkeen sain ensin sellaisen kuvan, että meille annettaisiin kotiin apua. Tämä mielikuva musertui melko nopeasti. Annetut lupaukset eivät pitäneet paikkansa. En saanutkaan olla pois paikalta perhetyöntekijöiden käyntien aikana. Tietenkin heidän käyntinsä olivat arkipäivisin virka-aikana, joka viikko kaksi käyntiä, pari tuntia kerrallaan. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että itselläni oli vuoden kiireisin aika töissä. Perheen kriisitilanne aiheutti omalta osaltaan paineita, nämä perhetyöntekijöiden käynnit vain lisäsivät sitä. Eikä tilannetta helpottanut sekään, että koko ajan itsellä oli sellainen olo, että olimme suurennuslasin alla. Kun lapset eivät halunneet olla istumassa sohvalla kahta tuntia kerrallaan koulupäivän jälkeen, tästä tehtiin johtopäätös, etteivät lapset sitoutuneet perhetyöhön. Nuorin lapsi oli ollut aina innokas apulainen kokkauspuuhissa, tämäkin käännettiin niin päin, että lapsi oli joutunut tekemään ruokaa, koska ilmeisesti vanhemmat eivät olleet ruokaa kotona tekemässä.

Nuorimmalla lapsella oli suosikkiulkohousut. Saatoin laittaa nämä housut illalla likapyykkikoriin ja varata aamuksi toiset, puhtaat housut. Kun olin töihin lähtenyt, lapsi itse oli käynyt kaivamassa nämä likaiset housut jalkaansa. Sama lapsi oli huono syömään aamupalaa, joten koulussa oli kova nälkä ruokatunnilla. Eräs opettaja teki näistä asioista omat huoli-ilmoituksensa. Lapsella ei ole puhtaita vaatteita eikä kotona taida olla ruokaa, koska lapsi niin nälkäinen. Miksei opettaja kysynyt minulta miten asiat oikeasti on? Perhetyöntekijät kysyivät joka kerta minun jaksamistani. Jaksoivat myös suositella mielenterveystoimistossa käymistä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, etten itse kokenut tarvitsevani keskusteluapua tai mahdollista lääkitystä. Jälkikäteen ymmärsin, että perheen kriisien takia lapsille olisi pitänyt järjestää terapia-apua. Ihmettelenkin, miksei lastensuojelu heille sitä järjestänyt, minulle kyllä tyrkytettiin. Kävin lopulta yhden kerran mielenterveystoimistossa juttelemassa. Käynnin päätteeksi työntekijä itse sanoi, etten taitaisi hyötyä heillä käymisestä. Saisin kyllä käydä, jos haluaisin. En siis käynyt. Tämäkin asia käännettiin nurin päin, olin kuulemma itse sitä mieltä, etten käyntejä tarvitse.

Lapsille ei tarvittavaa apua annettu, joten oli helppo tehdä kiireellisiä sijoituspäätöksiä yksi kerrallaan. Nyt tietäisin, miten silloin olisi pitänyt toimia, mutta kriisin keskellä en ymmärtänyt. Uskoin kahden vanhemman kohdalla lastensuojelun työntekijän valheet siitä, että lapsi viedään vähäksi aikaa, kunnes tilanne rauhoittuu. Kiireellisen sijoituksen vaihduttua huostaanotoksi, tajusin missä mennään. Muutama vuosi myöhemmin sain sijoituspaikan raportit käsiini. Ensimmäisenä kirjauksena siellä oli todettu, että sijoituksesta tulossa pidempiaikainen. Eli lastensuojelun työntekijä oli valehdellut meille päin naamaa. Eikä valitettavasti ollut ainut kerta.

Lasten menettäminen oli kova kolaus. Viisitoista vuotta olin parhaani tehnyt, enää sillä ei ollut mitään merkitystä. Minut leimattiin huonoksi äidiksi, jolle ei lapsia voi koskaan takaisin antaa. Kriisitilanteen ja lasten menettämisen myötä elämä romahti. Yritin kaikkeni näyttää, että ei tässä mitään hätää ole, mutta sisimmässäni olin täysin rikki. Kaupassa käynnit tuntuivat pahalta, ihmisten tapaaminen pelotti. Itsellä oli sellainen olo, että kaikki tuomitsevat. En voinut ymmärtää, miten näin kävi. Nyt tiedän, minkälaista apua olisimme kotiin tarvinneet, mutta silloin en osannut sitä vaatia. Luotin liikaa siihen, että lastensuojelussa oikeasti halutaan vain lasten parasta. Enää en tähän luota, lastensuojelutyöntekijän asenteesta riippuu, annetaanko apua vai ei.

Pahalta tuntui nähdä, kuinka omat lapset kärsivät sijoituspaikoissa. Kolme lastani, kaikki eri paikoissa. Ei riittänyt, että vanhemmat erosivat, pitikö lapsetkin repiä irti toisistaan. Siitä kaikesta, mitä sijoitusten aikana tapahtui, voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Paljon ehti tapahtua, kipeitä asioita lapsille ja itselleni. Lapsi siellä jossain, itku kurkussa puhelimessa, puheesta ei edes selvää saa. Enkä pystynyt auttamaan, olin liian kaukana. Vanhempien mielipiteillä ei ollut enää mitään merkitystä. Lastensuojelun työntekijä sanoikin kerran, että minä voin olla mitä mieltä tahansa, mutta hän on se joka päättää.

Vaihdoin paikkakuntaa. Nuorimman lapsen kohdalla oli tehty avohuollon sijoitus. Uusi lastensuojelun työntekijä päätti parin kuukauden jälkeen, ettei näe mitään syytä miksei lapsi voisi päästä kotiin. Kahden vanhemman lapsen asiat jäivät entisen paikkakunnan lastensuojelun käsiin. Keskimmäistä kun yritin saada myös kotiin, minulle vain todettiin, että lapsen pitää ensin rauhoittua laitoksessa, sen jälkeen vasta voisi edes harkita kotiuttamista. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että lapsen elämä oli lujaa vauhtia mennyt laitoksessa alaspäin. Ei tainnut olla ainuttakaan täysinäistä koulupäivää, päihteet tulivat kuvioihin mukaan, samaten karkureissut ja rötöstelyt kaveriporukassa. Karkureissujen jälkeen saatettiin soittaa minulle ja kysyä, ottaisinko lapseni muutamaksi päiväksi kotiin rauhoittumaan…

Tappelin viranomaisia vastaan. Päätin etten luovuta ennen kuin saan lapseni takaisin. Pari vuotta sijoitusta oli liian pitkä aika. Jätti jälkensä lapsiin. Lapset olivat joutuneet kovettamaan itsensä tuona aikana. Saman jouduin itsekin tekemään. Olen yrittänyt parhaani mukaan auttaa muita vastaaviin tilanteisiin joutuneita. Olen yrittänyt saada viranomaisia ymmärtämään, mitkä asiat pitää lastensuojeluasioissa muuttaa. Isoin ongelma on ollut, ettei monikaan viranomainen ole ottanut todesta, olenhan vain äiti, jolta lapset jouduttiin ottamaan pois….

Nyt näen näilläkin tapahtumilla olleen oman merkityksensä. Ilman tätä en olisi lähtenyt mukaan politiikkaan. En tiennyt aiemmin, miten huonosti lapsia Suomessa voidaan kohdella. Unohtunut on lastensuojelun tärkein tavoite: lapsen etu.

MinnaKuusjrvi
Kristillisdemokraatit Äänekoski

Ammatti: kirjanpitäjä, Vankien Vanhemmat ry:n sihteeri
Elämässä voi tulla vastaan asioita, joihin ei ikinä olisi kuvitellut törmäävänsä. Tilanteita, joissa matto vedetään jalkojen alta pois. Kerta toisensa jälkeen on pitänyt kompuroida ylös. Ja kaikesta tästä oppinut, ettei niin isoa kuormaa harteille laiteta, etteikö sitä jaksaisi kantaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu